Asuntoni oli täynnä elämää.
Joka aamu hämmästyin sitä, kuinka ennen niin hiljainen ja tyhjä asuntoni oli voinut kokea täydellisen muutoksen. Ennen seinäkello raksutti ja jääkaappi humisi, mutta nyt niitä ääniä ei enää kuulunut. Nyt kuului juoksuaskeleita, kehräystä, rouskutusta. Joka ilta painautuessani nukkumaan olin hyvilläni siitä, että tiesin katsovani aamulla ensimmäiseksi intoa täynnä olevaan silmäpariin.
Kissanpentu saapui minulle loman alussa. Olin varautunut kaikkeen mahdollisimman hyvin. Hoito-oppaat oli luettu, tavarat hankittu ja kämppä kalustettu niin, että uudella tulokkaalla olisi varmasti hyvä olla. Se oli lankakerän kokoinen, tärisi käsieni päällä ja vikisi hiljaa. Ero äidistä otti vielä koville, mutta jo pian me olisimme parhaat ystävät – siitä olin vakuuttunut. Laskin kissan koriin ja silitin etusormellani sen kiiltävää, mustaa turkkia.
Heti seuraavana päivänä se aloitti kehräämään sylissäni. Tasainen ja matala murina, joka oli täydellinen ääni kuvaamaan syvää tyytyväisyyttä. ”Meillä tulee olemaan hauskaa yhdessä”, totesin kaverilleni, ja olin miltei varma, että se nyökäytti päätään.
Kissa tottui helposti minun arkeeni ja elämiseeni. Me teimme yhdessä ruokaa, opiskelimme yhdessä ja kävimme ulkona yhdessä. Tullessani koulusta kotiin kissa odotti eteisen kynnysmatolla ja vaati minut heti leikkimään kanssaan. Me olimme erottamaton pari.
Tällä kerralla koulupäivä oli venähtänyt pitkäksi. Kiirehdin katulyhtyjen valaisemaa tietä pitkin ja tiedostin, että kotona eräs kaveri oli varmasti hämmästyksissään. Myöhäiset kotiintulot eivät olleet minulle tavanomaisia, ja tunsin sisälläni pientä syyllisyydentuntoa.
Saavuttuani kotiovelle käteni haroi tyhjää taskua. Todellisuus iskeytyi tajuntaani kuin vasaralla olisi lyöty: kotiavaimet roikkuivat lukitun oven toisella puolella avainnaulassa. Ovi oli säpissä, minä porraskäytävässä ja kissa yksin – vieläpä pitkän päivän jälkeen – asunnossa. Sätin itseäni ja kaivoin puhelimen taskusta. Kuulin, kuinka joku raapi kynsillään ovea toiselta puolelta. Se ei suoranaisesti parantanut oloani.
Nopean googlauksen jälkeen löysin lukkopäivystyksiä välittävän 24 Centerin. En aikaillut hetkeäkään, vaan soitin numeroon. Selitin hirveällä vauhdilla 24 Centerin asiakaspalvelijalle tilanteen, ja jälkikäteen hämmästelen sitä, että hän sai ylipäätään vaahtoamisestani selvää. Tilanne välitettiin eteenpäin paikalliselle lukkomiehelle, jonka askeleiden kaiku porraskäytävässä oli minulle kuin pelastavaa musiikkia.
Illalla istuin sohvalla, kissa kehräsi sylissäni ja olin tyytyväinen elämääni. Ongelmasta oli selvitty, kiitos nopean ja ammattitaitoisen lukkomiehen. Jatkossa olisin huolellisempi, mutta kaiken varalta tallensin 24 Centerin numeron yhteystietoihini.
”Jatkossa et joudu enää odottamaan”, sanoin kissalle. Se painoi silmänsä kiinni ja oli selkeästi ymmärtänyt viestini.
